— Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi, kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli mies, joka hiihti isän kodalle?
Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään. Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö yhä kiihkeämmin:
— Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan. Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä…
Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:
— Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä… sinä…
Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä, ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi hän puhumaan:
— Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi, ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo näkee tämän kaiken, — olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me. Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin, jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta, koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy. Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä koetan hyvittää rikostani… Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi, jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa. Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni — miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka…
Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi. Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.
Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi. Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää kankaan pinnasta.
Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen, valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa, ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui uneen.