Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.
Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle lepoa.
Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies, nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen. Silloin Laila tunsi hänet.
Mies oli Vorna.
Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa, sanoen:
— Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa. Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi terveiksi.
Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä. Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina. Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.
Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän kertojaa kurkusta:
— Ja sinä saatoit tuota katsoa avuksi menemättä. Raukka. Pelkuri.
Mies hätäytyi ja koetti irroittaa Vornan puristavaa kättä.