— Usko minua, sanoi hän, — turhaan silloin olisin mennyt siihen henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä, sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.
— Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. — Saattanee olla vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta. Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs, lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.
Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi. Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.
Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät lumimyrskyyn ja pimeyteen.
XI.
Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon retkensä tuloksia katselivat.
Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän kalman kalpeaksi:
— Sinnekö jäi, poikani?
— Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana iloinen poika, — eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin tulijaisjuhlaa viettämään.
— Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.