Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan tanhuvilta.
Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan. Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin. Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi Vienasta Ruijaan saakka.
— Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.
Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään avaraan pirttiin.
Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi, tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi. Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen kuumuus leyhähti sotureille vastaan.
— Onpa lämmin Vornattaren tupa.
Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:
— Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.
— Aa… aaa.
Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika, vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa, hakien jotakin silmillään: