— Minne jäi Vorna veljeni ja… ja Onto?

— Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan, kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo, että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan…

Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.

— Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:

— Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi, vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu. Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen, jossa vielä edes vähänkään henki kulki.

— Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa seinänaulakolle. — Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.

— Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua perinpohjin levostansa nauttimaan.

Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.

* * * * *

Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle. Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin, joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet, koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista, Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä, ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.