Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,
kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.
Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.
Vorna seisoi ovensuussa.
Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan, kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään olivat vielä omin voimin seisaallaan.
— Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. — Luulinpa, että peri hukka poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti. Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.
Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin sanotuksi:
— Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen renkiään terveheksi toivottelemaan?
Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:
— Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää lämmintä heillekin.
Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti kysymään veljensä käteen tarttuen:
— Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.
Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti: