— Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.
Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan. Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:
— Sorea sotahan, sanot, huusi hän, — niin kyllä, mutta mihin sotaan menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi kiroon, ja surman saatan osaksesi.
Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan, ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:
— Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan. Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta, mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle, Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta, jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.
Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa. Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn ja pelon huudahduksia kuului joukosta.
— Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi, mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää. Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?
Vorna synkistyi ja lausui jurosti:
— Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme, silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.
Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle. Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.