XII.
Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin. Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi. Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä. Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode, jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka, jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa. Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.
— Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen häntä rukoilemaan.
Ihmetellen kääntyi häneen Vornatar ja kysyi:
— Luulin, että suosiolla olit tullut?
— En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle sadoin kerroin palkitsee.
Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:
— Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat häneltä rauhassa olla… ellet suostu tuumihinsa?
Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan lopputuloksena:
— Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä…