Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten. Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.
Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa nurkkaansa.
Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen, pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus. Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan mustaa ja tuuheaa tukkaa.
Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä. Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti. Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä ja vaipui mietteisiinsä.
Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti, mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän. Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen. Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.
Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan? Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka, että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista. Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä? Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen? Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan…
Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin, huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:
— Miksi kammoat minua?
— Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.
— Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan sanaani syönyt.