Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto, jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla. Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.
* * * * *
Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle, joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi näkyviin.
Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö, hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan rikkaan miehen kodasta.
Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli isänsä kodalle — hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.
Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.
— Entä äitisi, Laila, elääkö vielä?
— Aikaa sitten jo kuoli…
Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä, kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.
— Tautiko vei…?