— Sydän pakahtui, kun ainoan poikansa tappoivat…
— Tappoivat? Ketkä?
— No nahkain hakijat…
— Ka se, lapsi, no, älähän nyt… Nähdessään tytön surun kiiruhti Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi, väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen. Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi, ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.
* * * * *
Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto. Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon. Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.
Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut. Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä, että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen valtaan.
Hehän olivatkin kuuluja velhoja.
Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita, joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas… vaikka olisi ruumiilta ryöstetty?
Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?