Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen villisti. — Mitään pahaa tehneet… toisti hän koneellisesti… ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla, etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon. Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.
Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä, jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut. Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino katosi puiden varjojen sekaan.
Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän kohtalon pelkoa.
Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti sanomaan:
— En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei tyttö meitä petä.
Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta
Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:
— Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa. Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.
XIV.
Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana, jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan, sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä, kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään, ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.
Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä ohimoitaan hillitäkseen.