— Laila…
Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka, kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten hänen tarkoituksensa vastasi:
— Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.
— Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut tänne?
— Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!
Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.
— Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen…
Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut, jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea. Vorna astui sisään.
Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.
— Älkää arkailko, sanoi hän. — Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.