— Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois, sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.
Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. — Halveksitko taloani, lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä, Laila, vaan taivu kohtaloosi.
Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä, että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi, vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa, mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö, mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle joiussaan antoi.
Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi. Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä, joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.
Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen pitkään ja tutkivasti.
— Kerro minulle, sanoi hän, siitä miehestä, jota kuulut rakastavan.
Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi, kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun Laila oli lopettanut:
— Luuletko, että hän yrittää pelastaa sinua?
— Luulen, vastasi Laila hiljaa, mutta varmasti.
— Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.