— Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua, täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön, oikeastaan menetit sulhosi.
Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista, ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja nousten kuiskasi hän Lailalle:
— Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten sovitun merkin ja pidän muusta huolta.
Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan. Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa. Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten vallassa.
* * * * *
Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä, tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan. Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.
Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa, jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.
Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen lempeästi:
— Yölläkin puuhaat, taatto. Käykäämme levolle.
— En jouda. Aseet ovat tylsät.