— Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne vainolainenkaan tänne aivan heti.
— Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa, että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä. Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho…
Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi sitten kuiskaavalla äänellä:
— Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte. Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan, eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa. Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa…
— Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:
— En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi, sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan. Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa, jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja. Vorna hymähti ja sanoi:
— Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.
Mutta ukko naurahti oudosti:
— Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin, juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten saat surman suistetuksi.
Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi: