— Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.
— Mikä se olisi? kysyi ukko kummastuneena.
— Pesen sen verellä.
Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo kiihtyen jatkoi:
— Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.
Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella, niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen ukkoon kääntyen ystävällisesti:
— Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.
Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni. Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.
XV.
Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa, ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen. Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä heimoon ja koston halu sai vallan.