Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan. Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat hoidettavina.
Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään, oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se, jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä, oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino suunnitelmiansa rakentamaan.
Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta. Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain toteuttaen omaa suunnitelmaansa.
Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta, vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin ajoissa perille.
Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:
— Minne menet, sisko?
— Lailaa käyn katsomassa.
— Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?
— Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.
Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut suoraan, varoittaen vain: