— Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.
— Äitipä tuota niin tahtoo…
— Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon, ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla lähtöänne katsomaan.
Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.
Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:
— Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.
Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat, laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan. Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä, pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut. Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet? Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.
Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan. Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa? Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen tunteilleen.
Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä, hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan halkeavan.
Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen ylpeitä taitoja.
Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi, että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun, jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.