Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin paljon kuin suinkin.
Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne. Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima, jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:
— Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.
Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa, mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja sanoi:
— Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki rauhallista. Käykäämme levolle.
Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:
— Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli, että hänet tänne toitkaan.
— Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä hänelle sanomaan.
Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen virkkamatta.