Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla. Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon? Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois, menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset. Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.
Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:
— Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.
Mitään ei kuulunut vastaukseksi.
Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi hän oven auki.
Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta. Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.
Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.
Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja rauhallinen ääni:
— Menikö Laila Ainon mukana?