— Meni.
Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.
— No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?
— Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:
— Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan lähistöllä vastaanottajat.
Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet luotaan.
— Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.
Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.
— Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei. Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.
Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.