Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä, keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman isku valkeni Vornalle koko totuus:
Pohjalaisten kostajat!
Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.
— Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:
— Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat. Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti, hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän, jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna, jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei, suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.
— Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen. Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.
Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää, astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen, vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään, raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa. Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi, jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.
Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset, kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta. Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar, joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa, jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.
— Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.
Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan. Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat, joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se olikin.