Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää, koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin, ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen oman kylän kohdalle sattuvan.
Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko kumartui hänen puoleensa:
— Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen nuolen varovasti.
Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä entinen henki.
— Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.
Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:
— Mutta minäpä tapoin kaksi.
Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä, mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.
Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä, missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely. Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.
Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä, heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt, sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama, sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken, sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana. Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi. Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä, sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme…