Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko? Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on tekemistä. Mikä se oli?
Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa ilmestynyt hänen rinnalleen.
— Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan. Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti. Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.
Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:
— Lailapa on pelastunut!
Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi vakavasti:
— Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko varma, että Laila on pelastunut?
Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli rakastanut Lailaa paljon.
Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt — Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki, mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla! Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.
Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi kuolemassa.