* * * * *
Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat eivät valita, vain taistelevat.
Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan, sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää, jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.
Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö, vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno. Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette, Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa. Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka… No, siinä on hyvä maata.
Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski…
XVII.
Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.
Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako huomattaisiin.
Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton, niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti jännityksellä jotakin kuuluvan.
Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein, mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.