— Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta, vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka henki siinä menisi. Tule.
Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.
Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:
— Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.
Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja sanoi kohta kätensä ojentaen:
— Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani, niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?
Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:
— Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä pitemmälle tarkkaan katsoa.
Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.
Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.