Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi syvällä surulla ja lempeästi:
— Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en tiedä, kuinka sinua kiittäisin!
— Joutukaa! kiirehti Aino.
— Hyvästi Laila!
Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.
Mikä se oli?
Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.
Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.
* * * * *
Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?