* * * * *
Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin, kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.
Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan suulle saakka.
Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle. Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten. Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon kylän lähistölle.
Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita. Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen lappalaispukuisen miehen ruumista.
XXI.
Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta, joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen, kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin miehekkäänä ja uljaana.
Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään. Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki, kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.
Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan, mutta silloin tämä pakeni.
Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan. Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna silittää hän äitinsä veristä päätä.