Mikä se oli?
Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen, ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.
Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle, kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen alati haastellen ja jupisten.
Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi. Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi, että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.
Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne kääntyä.
Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.
Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle, jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan taistelua ja odottamaan sen loppua.
* * * * *
Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.
— Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle päin.