— Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat. Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.
Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen; se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä, kuunnellen tarkoin.
Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.
— Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.
Staalo selitti.
Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.
— Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.
Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:
— Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat pääsevät sanaa viemään.
Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.