Stanton, joka oli ylenmäärin kiukuissaan, käänsi puhujalle selkänsä.
Kun Floyd työn valmistuttua hyppäsi paikalleen ohjaajan viereen, tarkasteli Stanton häntä silmälasiensa läpi.
— Jos te olette levoton ajoni ja järkeni suhteen, on parasta, että astutte alas, tiuskasi hän tuimasti, sillä minä ajan niinkuin parhaaksi katson ja aijon ottaa takaisin etumatkani.
— Miksi sitte tuhlaatte aikaa täällä? vastasi koneenkäyttäjä varsin kuivakiskoisesti.
Merkuriusvaunu syöksyi eteenpäin mielettömästi ohi telttojen ja ilmestyi radalle niinkuin loistava meteori. Käänteessä lisäsi Stanton vauhdin korkeimmilleen ja rupesi ajamaan — niinkuin parhaaksi katsoi.
Taajaan sulloutuneet katselijat seisoivat suurimman osan seuraavaa tuntia vuoroin osoittaen mieltymystään, vuoroin kauhuaan. Kilpailijat väistyivät käänteissä Merkuriusvaunun tieltä siitä lähtien, kun Alanvaunu oli koittanut anastaa itselleen sisätietä ja ruvennut liiteemään ja vain hiuskarvasta oli riippunut yhteentörmäys ja tuhoutuminen Stantonin vaunun kanssa.
Ei ollut tilaisuutta enempää kuin haluakaan keskusteluun noiden kahden välillä Merkuriusvaunussa. Floyd hoiti huolellisesti tehtävänsä, pumppasi öljyä, kuivasi keltaisen tomun ohjaajan lasisilmistä selventääkseen hänen näköään käänteissä ja piti silmällä renkaita ja toisia vaunuja. Mutta hän ei tehnyt ainoatakaan muistutusta seuralaisensa kuolemaa uhittelevaa menettelyä vastaan.
Aivan toisen tunnin lopulla kuului palkintotuomarin kellon varottava ääni.
— Se koskee meitä — lyhty on sammunut, huudahti koneenkäyttäjä tarkkaan konetta tutkittuaan.
Stanton puisti kärsimättömästi päätään ja ajoi varsin kylmäverisesti veräjän ohi sen sijaan, että olisi ajanut siitä ulos. Kun he toistamiseen suhahtivat tuomarilavan ohi, kaikui kello jälleen kauvan ja käskevästi.