— Sitäpä minä en tahdo, sanoi hän. Istuutukaa, sitä asiaa ette te ymmärrä.
— Sen minä ymmärrän.
Stanton ei katsonut hänen ansaitsevan vastausta, sillä juuri silloin hän sivuutti erään hitaampikulkuisen vaunun. Suostumalla moiseen menetettäisi koko voitettu aika. Takasin tultaessa kumartui Floyd jälleen eteenpäin.
— Onko tarkotuksenne hävitä ja tärvellä koneenne pelkästä tyhmyydestä? kysyi hän. Tämä on vallan teidän tapaistanne, Ralph Stanton. Te panette vaaralle alttiiksi renkaan rikkimenemisen ja samalla meidän murskaantumisemme voidaksenne säästää 5 minuuttia 24-tunnin kilpailussa. Te osaatte ajaa, mutta te ette tahdo käyttää tavallista, tervettä järkeänne.
Vimmoissaan hiljensi Stanton vauhtia ja käänsi veräjästä sen kohdalle saavuttaessa ulos ja ajoi suoraa asemalleen.
— Muuttakaa tuo rengas, käski hän esiin kiirehtineitä miehiä, hyppäsi itse alas ja meni apulaisjohtajan luo.
— Oletteko hankkineet minulle toisen koneenkäyttäjän. Tämä ei kelpaa.
— En, vastasi mr Green anteeksipyytävällä äänellä. Ohjaaja, joka vuorottelee kanssanne tahtoo pitää miehensä; ja siksi toiseksi ei mies itsekään ole halukas lähtemään kanssanne. Olen soittanut yhtiölle ja pyytänyt heitä hankkimaan koneenkäyttäjän ja lähettämään hänet tänne niin pian kuin suinkin. Hän katsahti joukkoon vaunun ympärillä, missä Floydin pronssipää välkkyi sähkövalossa hänen johtaessaan työtä. Mikä miestä vaivaa? Pelkoko?
— Ei, myönsi Stanton vastahakoisesti. Hävytön ja riidanhaluinen.
— No, mutta jos siinä on kaikki…