— Vainu kummallakin puolella, ja toinen koettaa ajaa ohi, lausui kirkas ääni hänelle. Lähinnä kaidetta ei ole tilaa.
Stanton murahti myöntäen. Hän pani merkille, että poika pystyi nousemaan seisaalleen kilpa-ajokoneessa ja huolehtimaan ohjaajastaan. Mutta sittenkin hän päätti ottaa lähinnä kaidetta olevan puolen.
Ja sen hän tekikin. Toisten kuljettajain vähentäessä vauhtiaan vaarallisessa käänteessä, laski Stanton samalla nopeudella ja anasti käänteen sisäpuolen. Katselijat hypähtivät ylös kauhusta kirkaisten; Merkuriusvaunu käännähti melkein kohtisuoraan sisintä aitausta kohti, liitesi ja kallistui kammottavasti kahden pyörän varaan, mutta kohosi jälleen mestarikäden ohjaamana ja kiiti eteenpäin sata jalkaa kilpailijoistaan.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat, torvet soivat. Stantonin koneenkäyttäjä nousi ylös ja kumartui taaksepäin tarkastamaan takapyöriä.
— Te rasitatte kummirenkaita, kuiskasi hän ohjaajan korvaan.
Ensi kertaa huomasi Stanton, että Floyd sammalsi ollessaan kiihtynyt. Se olisi ehkä kuulostanut naiselliselta, jos ei ääni olisi pysynyt vähääkään värisemättä. Näin ollen…
Ensimmäisen tunnin kuluttua oli Merkuriusvaunu melkotavalla kilpailijoistaan edellä. Floydilla oli jälleen asiaa ohjaajalle.
— Mitä? kysyi Stanton, koettaen saada ääntään kuulumaan moottorin jyskyttäessä.
— Meidän täytyy ajaa radalta; sillä pelkään, ettei takapyörän sisärengas kestä enää moista hankausta.
Piirteet kovenivat Stantonin suun ympärillä.