Tuomarin kello läppäsi jälleen. Notkea kilpailupukuinen olento kiiti kuin nuoli teltasta, hyppäsi kapealle paikalleen kuljettajan viereen, ja Stantonin vaunu hypähti kohti radan sisäänkäytävää päästäen törähdyksen, johon katsomosta vastasi kiihkeät kättentaputukset.
— Seitsemän minuuttia, lausui kilpailujen ohjaaja, kun Merkuriusvaunu pyörähti riviin.
Stanton kohotti välinpitämättömästi hartioitaan. Mutta hänen koneenkäyttäjänsä kumartui eteenpäin vastustamattoman sydämellisesti naurahtaen.
— Älkää olko pahoillanne, pyysi hän. Me saavumme sen sijaan 7 minuuttia aikaisemmin perille kuin muut.
Hänen pilkallinen nuorekas äänensä kuului selvästi huikeassa melussa, jonka yksitoista mahtavaa konetta sai aikaan. Moisesta rohkeudesta sekä hämmästyneenä että harmissaan kääntyi Stanton häneen. Häneen tuijotti myöskin kilpailujen ohjaaja, valovirran valaistessa nuoren koneenkäyttäjän harmaita silmiä, jotka ilkkuivat lasisilmien takaa, punaista, naamarin alta hymyilevää suuta ja välkkyviä kiharoita, jotka tunkeutuivat esiin lakin alta. Kilpailujen ohjaajan vihainen katse suli vähitellen hymyilyksi.
— Istuessani täällä, olen se minä, joka puhun, lausui Stanton tiukasti ja painolla. Muistakaa se.
— Eikö teidän tarvitse joskus levätä? kysyi Floyd.
Stanton aukaisi suunsa, mutta sulki sen jälleen sanomatta mitään. Hänen tottuneet silmänsä tarkastelivat kilpailijoita, hän arvosteli heidän keskinäisiä voimasuhteitaan, heidän todennäköistä järjestystään ensi kierroksella ja miten hänen itsensä olisi järkevintä tehdä. Ripirintasin välkkyvät vaunujen valot häikäisivät ja ilmaa tukahuttivat koneista virtaavat gasoliini- ja asetyleenikaasut. Tuo kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin sahajauhojen haju ahkeralle sirkuksessa kävijälle tai väkevä, suolainen merituuli rannikkolaiselle. Vierasta oli hänelle vain vieressään istuva poika. Mieheksi näet ei hän tahtonut apulaistaan tunnustaa.
Kuului pistoolin kimakka laukaus, lippu laskeutui ja koko tuo kilpaileva, leiskuva joukko kiiti pyörä pyörän vieressä kohti ensimäistä matkaa, takertuneena taisteluun elämästä ja kuolemasta. Stanton unohti koneenkäyttäjänsä.
Tavallisuuden mukaan johti Merkuriusvaunu ensimäisen kierroksen. Sen nopeus oli tavaton ja sen ohjaaja käytti keinoja, joita varovaisemmat ohjaajat välttivät. Sen etäisyys kahdesta pahimmasta vastustajastaan ei ollut kumminkaan vaununkaan mittainen, kun se kilpailija kummallakin puolellaan sivuutti raivoisasti mieltymystään osoittavat katsomot. Sen edessä oli jälleen "kuolemankäänne". Nopealla liikkeellä sitasi Stanton lakkinsa liehuvat viilekkeet ja pyyhki tottunein käsin tomun lasisilmistään.