— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä tulen mukaan.
— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta tuohan on vain poika.
— Floyd, tervehti Green hermostuneesti. Menettekö te matkaan?
— Minä lähden, vakuutti Floyd kääntyessään kuljettajan puoleen. Saapunut oli solakka ja nuorekas olento, puettuna koneenkäyttäjän siniseen mekkoon, jonka hihat olivat käärityt ylös, niin että paljaat hennot käsivarret näkyivät. Lyhyeksileikatun, ruskean ja tyttömäisen pehmeän tukan koristama pää oli pystyssä, kun hän loi rehelliset, harmaat silmänsä Stantoniin?
— Tekö? Ettehän jaksaisi panna käyntiin tavallista vuokra-automobiiliä, jyrisi Stanton vimmoissaan ja pettyneenä. Tekö mukaani? Poikanen.
— Olen yhtä vanha kuin Singervaunun kuljettaja ja tuskin viittä vuotta teitä itseä nuorempi. Ja minä tunnen gasoliinivaunut perin pohjin. Luulen teidän olevan kylliksi voimakkaan panemaan vaununne käyntiin, jos minä en jaksa. Teillä on puoli minuuttia aikaa. Otatteko minut?
Stanton, joka sai vastauksen samassa äänilajissa, jota oli itse käyttänyt, veti kiihkeästi henkeään ja otti naamarinsa mieheltä, joka sitä piteli.
— Miksi ette pukeudu vaatteisiinne? tiuskasi hän raivoissaan. Ajatteletteko tulla mukaan noin. Jalat allenne siellä, te virattomat pelkurit, miksi ette tuo hänen pukuaan? Tahtoisiko joku soittaa tuomarineuvostolle, että minä tulen.
Riennettiin auttamaan, telefooni soi mielettömästi.
Jes Floyd on eräs tehtaamme uusista miehistä, riensi mr Green selittämään Stantonille tämän astuessa paikalleen. Hän on kerrassaan ihmeellinen, kun on kysymys gasoliinikoneista — hän tuntee ne sisältä ja ulkoa — hän pani aamulla kuntoon koneen, joka teillä on nyt.