Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen huusi hän harmissaan.
Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan ja saada ne tänne huomen aamuksi?
Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?
— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.
— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä. Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan minä lähden joka tapauksessa.
Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.
Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.
— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.
Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.
— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun, vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.