— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin, jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen läheisyydessä.
— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin käytännöllinen neuvo.
— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.
— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.
— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän jonkun toisen.
Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.
Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.
— Missä Floyd on? ihmetteli hän.
– Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanut
Coney Islandiin. Halloo, niin… väärä numero.
— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?