Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missä
Stanton oli parasta kättä syömässä.
— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain tulee lisää.
— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat teräkseltä.
— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.
Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti teekannun pöydälle.
— Suklaata, sir, visersi hän.
Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.
— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.
Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.
— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.