Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.
— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.
Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.
— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista, kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr Greenin luona.
Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.
— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.
Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.
– Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne… lopettakaamme tämä kilpailu ja sitte erotkaamme.
Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.
— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki myöhemmin, nyt en sitä voi.