— Te tarkotatte.
Floyd ojensi kätensä.
— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen tarjota teille, Stanton.
Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.
— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?
Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.
— Me olemme selvillä, vakuutti hän. Älkää olko levoton.
Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja pani
Merkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.
Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.
Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen, petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.