Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti, kilpailijat jälessään.
Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.
Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.
Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä. Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi; ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua. Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja vaunu alkoi kallistua.
— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu kaatui.
Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean, vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla, ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.
Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa, puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä…
Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia, mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.
Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia. Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.
— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!