Seuraavalla kerralla ollessaan tajussaan, teki hän toisen kysymyksen.
— Miss Floyd? Elääkö hän?
— Kyllä, vakuutti hoitajatar sydämellisesti. Elää toki. Jälleen kääntyi Stanton seinään päin. Jessica ei ollut siis kuollut yhdessä veljensä kanssa kuten hän oli ennustanut; veriside ei ollut niin voimakas. Hän oli yksinään pikku asunnossaan.
Myöhempään yöllä saattoi hänen hellittämätön, hiljainen tuijotuksensa hoitajattaren hänen vuoteensa luo.
— Mikä teitä vaivaa. Onko teillä tuskia?
— Pyytäkää häntä herkeemään laulamasta, pyysi hän. Se ei ollut minun vikani. Pyytäkää häntä.
— Ei kukaan laula, mr Stanton, ei kukaan. Juokaa tämä.
Eikö kukaan? Eikö tuolla ulkona pimeässä?
— Ei.
Hän kääntyi pois, maaten äänetönnä, vastaan väittämättä. Siitä saakka hän ei enää kadottanut muistoaan; ei unissaankaan, sillä hän uneksi. Päivät ja yöt, tunnit pääksytysten kaikui Jessican yksitoikkoinen laulu hänen sairaissa aivoissaan.