Rautatie-asemalla tuli pitkä nuori mies hänen luokseen.
Nimeni on Richards, sanoi hän ujosti. Te olette vielä sangen heikko, mr Stanton; iloitsisin jos voisin olla jollakin tavoin avuksenne matkalla kaupunkiin.
Stanton tarkasteli miestä, tuntematta häntä.
— Ettekö muista minua? lausui nuori mies jälleen. Oletteko vallan unohtanut vastaleivotun reportterin, joka seurasi teitä, kun teidät pidätettiin liian nopeasta ajosta muutamana iltapäivänä Pelhamin puistossa? Te sallitte toverinne kertoa minulle koko jutun.
Stanton ojensi kätensä. — Aivan oikein. Mitä hyötyä teillä siitä oli?
— Se auttoi minua kelpo tavalla eteenpäin, niin etten sitä milloinkaan unohda. Minä selostin Pokaalikilpailut niin hellävaroen miss Floydiin nähden kuin taisin, asian tullessa ilmi. Se ei voinut olla kokonaan huomiota herättämättä.
— Kiitoksia paljon, lausui Stanton lyhyesti. Te ette voi olla mitenkään avukseni.
Juna seisoi jo laiturin edessä, mutta reportteri seurasi häntä yhä.
— Te… otatteko te miss Floydin, mr Stanton?
Se ei olisi enempää kuin kohtuus.