Ohjaaja kääntyi ympäri, käsi vaunun kaiteessa ja tarkasteli puhujaa hämmästyneenä ja harmissaan. Vaikkei hän tietänyt miksi, vastasi hän kumminkin jääkylmästi.
— Otan, sir.
Reportteri loisti ihastuksesta.
— Tiesin sen, huusi hän läpi lähtevän junan synnyttämän tohinan.
Arvasin, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen.
Synkkä, harmaa taivas kaareutui yli siellä täällä lumen kattaman maan.
Stanton katseli leuka kättä vastaan akkunasta, katseli mitään näkemättä
aivan kuin Floyd sinä iltana, kun he matkustivat Indianapolikseen.
Syyskuun auringonpaiste, lokakuun purppura ja kulta, kaikki oli poissa.
Heikko hajuvedentuoksu tunki hänen luokseen, hän kuuli silkin kahinaa, jonkun asettuessa häntä vastapäätä. Stanton nosti silmänsä ja huomasi edessään Valerie Carlislen. Tämän ihania vaaleita kasvoja ympäröi tummat turkikset ja sametti ja hänen ambranväriset silmänsä katselivat Stantonia leveäreunaisen sulkaniekkahatun pimennosta.
— Siinä, että olen täällä, ei ole mitään merkillistä, mr Stanton, lausui nainen kylmällä, välinpitämättömällä äänellään. Minä soitin näette sairashuoneeseen ja kuulin, koska te pääsette sieltä; sovitin sitte vain matkani samaan junaan. Huomenna matkustan Eurooppaan jäädäkseni sinne pidemmäksi aikaa, mutta minun oli sitä ennen puhuttava kanssanne. Miten olettekaan ollut sairas.
— Te olette liian ystävällinen, vastasi Stanton, johon tarttui entinen vastenmielisyytensä naista kohtaan. Kuten näette, ei minulla ollut onnea kokonaan tuhota itseäni.
— Siltä tuntuu joskus, myönsi hän kädellään puuhkaansa silittäen.
Minä olen viime aikoina omalta osaltani toivonut kaiken loppuvan. Te
ette varmaankaan tietänyt, että olin kihloissa Archer Rossin kanssa
Atalantayhtiöstä.
Stanton suoristihe. Kaikki Floydin epäluulot tuota tyttöä kohtaan heräsivät hänessä.