— Viekää onnitteluni hänelle, mr Stanton. Hän on ainakin tuntenut miehen, vaikka se on tullutkin hänelle kalliiksi.
Niin, Floyd oli ollut tosiaan mies. Kipeästi koski hänen kadottamisensa, mutta onnellinen oli sittenkin se, joka oli kerran hänet tuntenut. Stanton ei edes aavistanut, että Valerie Carlisle oli tarkottanut häntä itseään.
Kun Stanton saapui New-Yorkiin alkoi päivä jo kallistua iltaan. Kadut vilisivät iloisia, lumisia ihmisiä. Nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että oli jouluaatto. Joulu! Pyhä! Vaistomaisesti haluten paeta kaikkea tätä, huusi hän automobiilia. Virkapukuinen mies tuli hänen luokseen pyytäen apua köyhille. Stanton ojensi hänelle setelin.
— Sir, huudahti mies juosten hänen jälessään. Nimenne? Miten antelias. —
— Floyd, vastasi Stanton nousten vaunuun.
Ohjaajalle hän antoi tuon hiljaisen talon osoitteen keskikaupungilla.
Silkkiin puettu, pieni irlantilaiseukko avasi oven. Hän näytti vanhentuneelta. Stantonin nähdessään tervehti hän hymyillen ja vei hänet sisälle.
Tyttö, joka oli niin Floydin näköinen seisoi valaistussa huoneessa. Kun Stanton pysähtyi ovelle, vetäytyi hän toiselle puolelle huonetta akkunan alle, ja jäi sinne seisomaan sormillaan hypistellen uutimia, silmät suurina ja kuumehohteisina. Niin tuijottivat he toisiinsa hiljaisuuden vallitessa.
— Te ette siedä minua? katkaisi Stanton hiljaisuuden. Minulla ei ole mitään oikeutta moittia teitä siitä. Jumala tietää, että ymmärrän syynne. Kumminkin voisi Floyd sanoa teille, ettei se ollut minun syyni. Minä en tuhonnut hänen elämäänsä hurjuudellani.
Tyttö tuijotti häneen yhäti, mutta Stantonista tuntui, niinkuin tajunta, joka hänet hetkeksi olisi jättänyt olisi jälleen palannut, ja että hän nyt tarkasteli ohjaajaa toisin silmin.