— Minä olen ollut myöskin kuolemaisillani, puhui Stanton jälleen. En ole nähnyt sanomalehtiä enkä tiedä, mitä teille on kerrottu. Mutta onnettomuudentapaus oli selvä tapaturma; jos Floyd olisi täällä, vahvistaisi hän sanani. Muulloin minä kyllä uskalsin hänen henkensä yhdessä omani kanssa uhkapeliin, mutta ei tällä kertaa.
Tytön ilmeekkäät kasvot olivat muuttuneet, hänkin löysi sanat.
— Minä en ole aikonut syyttää teitä, vastasi hän väräjävällä äänellä.
En milloinkaan. Te ajoitte varmasti ja hyvin. Näytätte sairaalta. —
Stanton lähestyi häntä.
— Olen ollut sairaana, voimani tuskin riittävät muuhun kuin tarkotukseeni. Jessica, minä tulin pyytämään kättäsi, johon Floyd kerran antoi myöntymyksensä. Sinulla ei ole ketään omaista jäljellä, ei minullakaan. Tahdotko ruveta vaimokseni?
Hänen sormensa tarttuivat lujemmin uutimeen, valtimon sykähdykset näkyivät selvästi hänen pyöreällä, nuorella kaulallaan, kun hän heitti päänsä taaksepäin Floydin poikamaiseen tapaan.
— Rakastatteko minua? kysyi hän totiset silmänsä luotuina Stantonin silmiin.
— Luulin, että tiesit sen. Rakastan.
Hän puisti päätänsä surullisesti hymyillen.
— Minuako, Ralph Stanton, vai Jes Floydin kaksoissisarta?