Kysymys tunki syvään. Stantonin tuskaisessa, epätoivoisessa huudahduksessa ilmeni totuus.
— En tiedä! Jessica, Jessica, minä en tiedä! Minä tahdon kummankin. Minä rakastan sinua, sinut tahdon puolisokseni, yksinään veljesi kanssa olisin sinua kaivannut. Jos aloin pitää sinusta siksi, että sinä olet hänen kaltaisensa, jos nyt nään hänet sinussa, mitä se merkitsee? Sanon sinulle, että tahdon sinut, mutta häntä kaipaan minä koko elämäni ajan. Minä tahdon hänet takaisin, joka ajoi vierelläni, hänet, joka oli kanssani sekä myötä- että vastoinkäymisissä, hänet, joka tunsi minut ja jonka minä tunsin — tahdon takaisin toverini, Jes Floydin.
Tämä tuskan purkaus puhdisti ilman ja työnsi sivuun kaikki pikkumaiset arvelut. Tyttö, joka oli kalmankalpea, mutta lujana vastasi hänen katseeseensa, ojensihe täyteen pituuteensa, vieden kätensä päätään kohti.
Pitsihihat valahtivat alas ja Stanton näki ristiin rastiin kulkevat arvet hänen vasemmassa kädessään. Kuin silkkiset nauhat kiersi hän päänsä ympäriltä ohuet palmikot, heitti ne maahan ja päästi valloilleen pojan lyhyet pronssikiharat.
Mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen. Stanton ei tietänyt puhuvansa, mutta hänen huutonsa kuului kadulle saakka.
— Floyd! Floyd!
— Minä olen Floyd.
— Sinä.
— Minä olen Jessica.
Huone meni ympäri hänen silmissään, sumu pimensi hänen näkönsä. Ja sitä mukaa kuin Stanton kadotti tajuntansa, sitä mukaa kasvoi tytön rohkeus auttaakseen häntä.