— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa merkki vaunulle, että se ajaa tänne.
Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.
Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.
— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.
— Ja hän?
— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".
Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.
– On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun minä ohjaan vaunua, olen se minä eikä Rupert eikä Floyd eikä — joku toinen, joka määrää.
Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin, hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli kumminkin Stanton.
Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten täyttymistä.