— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä pudottamanne käsine.
Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä hänen olalleen.
— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että luotatte ajotaitooni.
— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää. Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti meidän kummankin puolesta.
Stantonin käsi päästi otteensa.
— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata — varmasti.
Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon; hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.
Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi, syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt voittaa takaisin menetetyn ajan.
— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.
Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisin
vastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja miss
Carlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin.
Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa.
Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.